”Voiko kivijalkaliikkeessä tehdä terapiaa ja työnohjausta?”

Sitä pohdin noin kaksi vuotta sitten kun näin ilmoituksen vapautuvasta tilasta.
Ajatuskulkuni meni jotenkin näin:

”No sitähän mä haluan! Normalisoida terapiapalveluita. Ei se ole kummempaa kuin hoitaa kehoa vaikka fysioterapiassa!”

”Oi kun ihana iso ikkuna! Mitä kivaa siihen voi laittaa? No verhot se tietenkin tarvii, mutta mitä kivaa?”

”Ei tää kyllä ole järkevä, puuttuu kunnon keittiö, liian pieni…”

”Ihana vanhan talon sisäpiha! Tän mä näen kun vien roskat.”

”Mitenköhän äänieristys?”

”Mikä tapetti sopisi? Kynttilöitä…”

”Uskaltaakohan ihmiset tulla?”

No tiedätte mikä ääni voitti. Ei se ollut järjen ääni. Se oli tunteen ja innostuksen ääni. 

Nyt kahden vuoden jälkeen mietin vaihtoa, sitä mikä olisi järkevämpää. Tiedän taloudellisempia vaihtoehtoja. Tiedän, että jossain voisi olla se parempi äänieristys. Tiedän, että terapian näkyvillä oleminen voi hämmentää ja ärsyttää. Tiedän, että joillekin olisi helpompaa saapua toisenlaiseen tilaan.

Istuin yhtenä päivä miettien ensi vuotta ja näitä järkevämpiä vaihtoehtoja. Järkevä ei motivoinut. Mun pieni oma tila motivoi ja lämmitti mieltä. Ja minähän tiedän vain kaikki he ketkä ovat tulleet. 

Lapset, nuoret, ja aikuiset. 

Ammattilaiset ja asiantuntijat.

Yrittäjät ja esihenkilöt.

Fattan Aftereille osallistuneet sekä Aleksanterinkadun BlockPartyilla poikenneet. 

Ja tähän kun lisää opiskelijakavereiden kanssa pidetyt opintopiirit, kollegan kanssa syödyt lounaat ja ystävien kanssa nostetut kuohuviinimaljat ennen illan menoja. 

Päätös oli helppo.

Kivijalkaliikkeessä voi tehdä terapiaa ja työnohjausta myös vuonna 2025.